Tuumaa käytettiin ja käytetään edelleen paljon eri asioissa. Hirsien paksuus on ollut ja on edelleen tuumissa, samoin kuin osittain naulojen mitat ja jalopuutavaran paksuudetkin. En itse pidä tuumasta mittana, olen enemmän metrisen järjestelmän ystävä. Tuumailen silti filosofisestikin seuraavassa vähän nykymeininkiä perinne- ja nykyrakentamisen sekä yleisen ajattelun suhteesta.
Ajassamme on väkevästi läsnä ekologisuus, päästöt, ilmaston lämpeneminen ja kestävä kehitys. Kaikki mahtavia asioita, kunhan ei sotketa politiikkaa ja bisnestä mukaan. Näiden asioiden suhde on hieman ristiriitainen, mitä on kestävä kehitys? Onko se sitä, että teemme asioita entistä ekologisemmin, kuitenkin siten että joka vuosi tarvitsee tehdä vähän enemmän kuin edellisenä vuonna? Tämän nykyjärjestelmä vaatii, ja jokainen, joka ymmärtää mitä loputon kasvu on tajuaa, mitä sitten lopulta käy.
Teen töitä yrittäjänä rakennusperinteen, korjausrakentamisen ja restauroinnin parissa. Välillä verstaalla syntyy moderneja kalusteita ja välillä restauroidaan 110-vuotiaita ikkunoita tai ovia. Eräs asia mikä vanhassa jaksaa edelleen viehättää on tapa, jolla asiat tehtiin ja suunniteltiin siten että tavarat olisivat mahdollisimman pitkäikäisiä. Käytettiin aitoja materiaaleja ja suosittiin sellaisia tekotapoja, että kaikkea voitiin korjata ja huoltaa. Oli kyse sitten tekstiileistä tai hirsitaloista. Nykyaika suosii liiaksi isossa kuvassa kertakäyttöisyyttä. Asia on selvä, kun yhdistää tämän kovaan bisnekseen. Mahtavan paljon suunnitellaan ja valmistetaan edelleenkin kestäviä esineitä ja asioita varsinkin puusta. Puu on itselle rakas, luonnollinen ja paljon edelleen käytössä oleva materiaali ja ilokseni huomaan, että tietynlainen laatuajattelu asian ympärillä on onneksi tallella.
Rakentaminen on yksi suurimmista resurssien kuluttajista ja erilaisten päästöjen synnyttäjistä. Osittain mielestäni sitäkin vaivaa tällä hetkellä kertakäyttöisyys ja siinäkin voisimme oppia paljon perinteestä. Enkä tarkoita, että asunnot pitäisi valaista päreillä tai käydä ulkovessassa. Tosin, jos itse olisin pienuudisrakentaja, tekisin erillisen ulkorakennuksen, jossa kaikki vedellä lotraaminen tapahtuisi. Tuumailen vain, että miten vaikkapa sormijatkettu puutavara toimii erilaisissa rakennusosissa ja miten se vanhenee, kun katsellaan sitä vaikka 100-vuoden periodissa? Samoin miten toimii vaikka painumaton lamellihirsi? Miten sitä kengitetään 80-vuoden päästä vai onko jäljellä enää pelkät liimauksista irronneet osat? Tai miten erilaisia hybridimateriaaleja, vaikkapa komposiitteja korjataan tulevaisuudessa? Kuka tietää, sen näkee sitten seuraavat sukupolvet. Ymmärrän kyllä täysin edellisten innovaatioiden hyödyt ja ekologisuuden hyödyntää jopa jätemateriaalia minimihukalla. Tämä kaunis ajatus häviää kuitenkin sillä hetkellä, kun itse tuote ei olekaan kovin pitkäikäinen ja se joudutaan korvaamaan uudella vain innovaationsa vuoksi.
Eipä ne ennen kaikki asiat olleet aina paremminkaan. Kukapa haluaisi enää seiniinsä lyijyvalkoista maalia tai käydä hautaamassa lasit, metallit ja paristot tunkioon. Meillä suomessa on korkea puu- ja teknologinen osaaminen sekä läheinen ja arvostava luontosuhde. Voisimme upealla tavalla ottaa oppia vanhasta ja yhdistää siihen nykyteknologioiden suomat mahdollisuudet, joista menneet sukupolvet eivät osanneet edes uneksia. Voisimme hyvinkin hyödyntää vaikkapa metsäraaka-aineen eri tavalla ja luoda siitä nykyteknologiaa hyödyntäen pitkäikäisiä rakennuksia tai esineitä, jotka sitten olisivat ihan oikeasti ekologisia. Hyviä esimerkkejä tästä on kyllä ilmoilla ja sekös onkin mahtava juttu. Kaikki lähtee ajattelun muutoksesta ja siitä että pysähdytään vaan hetkeksi tuumailemaan asioita vähän pidemmälle.
Rami Kantonen
hienopuuseppä ja vanhan kunnostaja