Suomalainen puu

Arkkitehtuurissa, sisustuksessa ja huonekaluissa on nyt suosikkimateriaalina kotimainen puu.

Uusia ekologisia rakenne,- materiaali- ja tuoteinnovaatioita on kehitetty ja tulokset ovat mielestäni todella lupaavia niin kotimaisen teollisuuden kuin vienninkin suhteen.
Olen suunnitellut huonekaluja julkisiin tiloihin 70-luvulta alkaen ja alalla voi selvästi nähdä materiaalin suosion vaihtelun eri vuosikymmenillä. Nyt uudet valmistustekniikat ovat paljon kehittyneempiä ja mahdollistavat automaattikoneilla tapahtuvan tarkan muotoilun ja taloudellisen sekä ekologisen komponenttien valmistuksen.

Käsityötaito on silti edelleen erittäin tärkeää ja mielestäni puualan artesaanikoulutusta on vähennetty liian paljon. Koulutusta on keskitetty kustannussyistä isompiin yksiköihin, jolloin nuori puualalle haluava opiskelija joutuu muuttamaan pois kotikunnastaan eikä ehkä palaa takaisin ammattitutkinnon suoritettuaan.

Monessa kunnassa ammattikoulujen puusepänverstaat ovat vain harrastekäytössä. Sekin on tietysti hyvä asia, mutta alalle kaivataan myös nuoria tekijöitä. Harrasteverstailla puukurssit ovat yleensä iltaisin ja osanottajat ovat varttuneempaa ikäluokkaa. Voisiko nuoria kannustaa osallistumaan harrastekursseille kokeneempien opastuksella ja valvonnassa. Tällöin myös erittäin tärkeä ryhmäoppiminen toteutuisi yhteistyössä ja työturvallisuuskin voitaisiin taata helpommin. Näin saisimme puualalle varmasti lisää opiskelijoita ja työvoiman saatavuus olisi jatkossa turvattu myös pienemmillä puutuoteteollisuuden paikkakunnilla.

Suunnittelu toteutetaan nykyisin tietokoneohjelmilla, mutta tuotekehitysprosessin sisältö (ideasta tuotteeksi) on pääpiirteissään sama kuin ennenkin: tarveanalyysi-ideointiluonnostelu-hahmomallin valmistus-arviointi-muutokset-hyväksyntä. Sitten teollinen tuotanto voidaan aloittaa.

Nyt puusepänliikkeiden tilauskannat ovat aivan täynnä ja tarvitaan nopeasti lisää ammattilaisia! Digiaikanakin tarvitaan ehdottomasti käsityötaitoja.

— Puuseppää aina tarvitaan!

 

KAARLE HOLMBERG
Kirjoittaja on sisustusarkkitehti, SIO

Ajatus jalostaa koulutusta

Kirjoitan ajatuksiani puualan koulutuksesta verrattain pienen koulutusalan eli taideteollisuusalan koulutuksen näkökulmasta. Puualan koulutus on iso kokonaisuus, johon oma taustani puuseppänä, muotoilijana ja alan kouluttajana ei riitä mitenkään avaamaan koko koulutuskenttää. Jokaisella meistä on usein syntynyt mielipide eri koulutuksista, ja usein se muodostuu omista opiskelukokemuksista. Koulutuksesta puhuttaessa on kuitenkin hyvä muistaa sen järjestämisen monitahoisuus. Sitä ohjaavat lainsäädäntö, tutkinnon perusteet, koulutuspolitiikka, yhteiskunnallinen kehitys, erilaiset rahoitusmallit ja oppilaitosten paikalliset toimintakulttuurit. Tähän yhtälöön kun lisätään ammatillisen koulutuksen kehittäminen ja uudistaminen muutaman vuoden välein, saadaan perinteisten käsityöammattien koulutus näyttäytymään monesti turhan monimutkaisena prosessina.

Näin on siis ainakin taideteollisuusalalla.

Ei kaikki tutkinnonuudistukset mielestäni huonoja ole. Erilaiset tavat ja opintopolut suorittaa ammatillisia tutkintoja ovat tervetulleita uudistuksia. Otetaan esimerkiksi perinteinen oppisopimuskoulutus. Sen kehittämistä on syytä jatkaa ja miettiä, miten siitä saataisiin tehokas työkalu yritysten kokemaan akuuttiin työvoimapulaan. Miten liiketoiminnan termein tarjonta kohtaisi kysynnän. Oppisopimuksen rahoitusmallia olisi syytä kehittää – miten tukea yrityksiä paremmin ja samalla taata myös opiskelijalle riittävästi opetusta oppilaitoksessa ammatin tietopohjan varmistamiseksi ja ammattitaitoisen työvoiman syntymiseksi.

En olisi huolissani puualan koulutuksen tulevaisuudesta. Suomessa toteutetaan laadukasta ja monipuolista puusepänalan koulutusta ammattitaitoisten opettajien johdolla. On tärkeää että alan yhteiskunnallinen merkitys ymmärretään, eikä alan koulutusta enää supisteta tulevaisuudessa. Nuorten kiinnostus alaa kohtaan on laskussa, mutta itse uskon vahvasti että tekijöitä puualalle tulee riittämään tulevaisuudessakin. Puu on materiaalina kiehtova, kerrassaan ylivertainen. Puun käytöstä puhutaan eri asiayhteyksissä tällä hetkellä paljon, joista puurakentaminen päällimmäisenä. Uusien innovaatioiden myötä, alan medianäkyvyys on lisääntynyt. Pandemia-aikana käsillä tekemisen kulttuuri on kasvanut ja kiinnostus käsitöihin ja sitä myötä käsityöammatteihin kasvanut. Kaikki tämä tuo puun käyttöä esiin, ja väistämättä tuo myös uusia innostuneita ihmisiä puumateriaalin pariin etsimään koulutus- ja uramahdollisuuksia. Puualan tuleekin omilla toimillaan tuoda alaa näkyvämmin esiin ja luoda siitä houkuttelevampi vaihtoehto.

Opetushallitus ohjaa toimillaan koulutuksen järjestäjiä ja niiden pedagogista toimintaa. Tämän rinnalle haluaisin syntyvän lisää keskustelua ja yhteistoimintaa ennen kaikkea puualan toimijoiden välille keskittyen myös koulutuksen ammatillisen sisällön ympärille – millaisia taitoja tulevat alan ammattilaiset tarvitsevat. Tässä keskustelussa toivoisi olevan mukana laajasti opetusten järjestäjät, asiantuntijaorganisaatiot ja alan yritykset. Meillä on huippuosaamista eri puualoilla toimivien alojen koulutuksessa ja tämän osaamisen haluaisin nähdä rikastuttavan alan yleistä tieto- ja taitopohjaa.

Miten lisätä vuoropuhelua ja tiedon jakamista eri toimijoiden kesken? Miten saada alan koulutus työkentän tarpeita vastaaviksi? Mielestäni Pro Puun sloganiin ajatus jalostaa puuta, voisi lisätä sanan yhdessä. Se toimisi hyvänä tausta-ajatuksena puualan toiminnan sekä koulutuksen kehittämisessä. Tarvitsemme yhteisen ”alustan” keskustelulle ja alan kehittämiselle eri toimijoiden välille. Näkisin Pro Puun toiminnan tämän vuoropuhelun keskiössä. Esimerkkinä voisin nostaa esille takavuosilta Pro Puun koordinoiman Designers Village -työpajat, joka kokosi ammattikorkeakoulujen opiskelijoita yhteen luoden vuoropuhelua oppilaitosten ja opiskelijoiden välille. Erilaiset tapahtumat, näyttelyt ja seminaarit toimisivat hyvänä alustana vahvistaa keskustelua, jota jo Pro Puu toiminnassaan toteuttaa. Tähän toimintaan tarvittaisiin mielestäni lisää sitoutuneita osallistujia, synnyttääksemme lisää jatkuvaa vuoropuhelua eri toimijoiden välille puualan koulutuksen edistämiseksi ja alan kiinnostavuuden lisäämiseksi.

RAMI FEDERLEY
Kirjoittaja on puuseppä, muotoilija ja puualan kouluttaja

Kontrasti

Mainio asiakkaani soitti. Nyt se putkiremontti vihdoin on päätetty tehdä. Puhuttiin aikanaan jo Heilurin ja Kiepin valmistuessa, että keittiö uusitaan, kun iso remontti saapuu. Tähän asiakkaaseen voi luottaa ja hän otti yhteyttä. Yhteistyömme on sujunut aina hienosti. Kalusteet ovat olleet kalliita mutta niiden arvo on käsityössä ja ainutlaatuisuudessa. Ne ovat ylpeyden aihe asiakkaalle ja tekijälle!
Filosofian pohjana on ihmisläheinen, tarkoituksenmukainen ja yllättävä ajattelu. Kontrasti- keittiössä vanhat käytetyt, mutta hyväkuntoiset suolasirottimet (2e Mikkelin ekotorilta) ovat hyvä esimerkki. Pyrin antamaan itsestäni myös jotain… lapsuudenkodissani oli nämä sirottimet.
Tapaamisissamme kun ehdotan jotain ratkaisua, tai mallia on hienoa huomata asiakkaani ennakkoluuloton innostus… jos ideani on hyvä! On helppoa lähteä etenemään suunnitelmassa ja valmistuksessa ja siksi mielestäni onnistun töissäni. Luovuus lähtee vapaudesta.

Kontrasti

Ehkä alitajuntani oli vuosien varrella jo asiaa miettinyt, mutta kun pohdimme keittiöratkaisuja ensimmäisen kerran, oli tavallaan helppoa hakea ideoita. Alustavat suunnitelmat oli teetetty suunnittelijalla ja niiden pohjalta pääsin puoliksi katettuun pöytään. Kiitos. Olisihan se mielenkiintoista matkustaa vaihtoehtoista todellisuutta ja katsoa mihin suuntaan olisimme edenneet ilman sitä suunnitelmaa…

Olisiko syntynyt kontrastia?

Valkoinen keittiö!! Puusepällä oli vaikea hetki, kun tämän kuuli. Puu pitää näkyä ja kehäputkiloinen puu on siihen ratkaisu. Syykuvio näkyy, kun ei maalata puuta tukkoon. Saarni on vahvaa ja kohtuuhintaista. Teollinen ruiskumaalaus tuntui vieraalta ajatukselta, joten oli opeteltava maalaamaan siveltimellä. Hidas ja vaivalloinen työtapa tuki prosessia. Kaapiston rungot tein kehärakenteella, joka alun perin syntyi ystäväni graafikko Ville Tietäväisen projektissa. On U- kehä ja Q-kehä ja O-kehä sekä tämä C- kehä. Sivuraide: On aivan sama tekeekö valmisliimalevystä vai mdf- tai lastulevystä, jos rakenteet ovat levymäisiä. En näe suurtakaan eroa ammattitaidon määrässä. Asiakkaalle voi tietysti kehua tuon olevan oikeaa puuta ja ottaa tuplahinta! Kehässä on liitokset ja ne pitävät maailman pystyssä! Karkaa käsistä… takaisin aiheeseen! Kontrasti -keittiön yläkaappien veto-ominaisuus antaa käytännöllisyyttä, ja turvaa kun ei tarvitse kiivetä niin korkealle päästäkseen takana oleviin tavaroihin käsiksi. Ehkä vielä tehdään pieni keittiöaskelma nousua varten… Heurekaa! ja malli eteisen askelmista! Ja nekin tehtiin silloin joskus…

Tuli vuosi 2018…

Kävi muuten niin, että jakkaraan mallia ei otettu eteisen askelmista vaan keittiön jugend- vivahteista! Kontrasti- keittiön haastava, valkoinen, maalattu tiskitaso on riski! Kivi oli turvallisempi ajatus, mutta kun kyselin asiasta ei se ollutkaan niin selvää. Kivi on myös huokoinen (ja hintava varsinkin työstettynä) joten jospa haetaan ratkaisua jostain väliltä. Asiakkaani mukaan ruoanlaitto ei ole jokapäiväistä ja hänen arvostuksensa teetettyjä kalusteita kohtaan johtaa huolehtivaan käyttöön… maalattu voisi toimia, jos olisi kovaa käyttöä kestäviä pintoja mukana. Siispä irtokiveä ja vahattua.

Puu elää. ELÄKÖÖN!

ARI MAASTOVAARA
Kirjoittaja on hienopuuseppä

Myyntihousut hukassa

Suomalaiset ovat insinöörikansa, joka tekee maailman parhaita tuotteita, mutta ei osaa myydä niitä ulos omasta maastaan. Vika ei ole tuotteissa tai markkinointipuolen yrityksen puutteessa. Mielestäni vienti sakkaa siksi, että olemme epäonnistuneet liittämään tuotteemme elämäntyyleihin.

Ruotsalaisilla tuntuu olevan tämä taito hyppysissään. Näyttelijä Ville Virtanen totesi tv-haastattelussa, että hän perheineen ovat ainoat käyttäjät tukholmalaisen taloyhtiönsä saunassa. Ruotsalaiset eivät Virtasen mukaan vielä oikein ”tajua” saunaa. Muutos ymmärryksessä on kuitenkin kuulemma alkanut. Virtanen vitsaili, että kuluu 10 vuotta niin ruotsalaiset ovat valloittaneet saunalla maailman ja liittäneet sen sujuvasti vaikka ”lagom” -elämäntyyliin.
Okei, mielenkiintoinen ajatus! Mutta mikä on se suomalainen elämäntyyli, johon ei-suomalaiset janoaisivat kuulua?
Ihmisellä on vahva taipumus kuulua johonkin yhteisöön ja tätä ilmaistaan nykyään paljon kulutusvalinnoilla, joilla haetaan tietyn yhteisön hyväksyntää. Stailaamme omaa elämäämme tietynlaiseksi, jotta sopisimme muottiin.
Tätä sopivaa elämäntyyliä meidän ei tarvitse keksiä tyhjästä, se on ollut suomalaisten ympärillä jo vuosisatoja. Kaikkien sampojen sampo, hillotolppien isä ja äiti ja jättihanhen hautoma kultamuna. En tarkoita nyt Sotkamon alla mahdollisesti lymyäviä hopeasuonia vaan jotain meille aivan arkista. Niin tavallista, että meiltä on jäänyt suurelta osin hyödyntämättä sen merkitys muille maailman kansoille.

Puhun tietysti metsästä. Siellä marjastamisesta, sienestämisestä, aamukasteella lenkkeilystä, järvissä uimisesta. Mökkeilystä ja grillaamisesta. Makeista mansikoista. Juuri niistä asioista mihin olemme itse niin tottuneet, että emme oikein käsitä, kuinka uniikkeja rauhalliset metsäkokemukset puhtaassa luonnossa ovat ylikansoitetulla pallollamme.
Esimerkiksi tällaisesta sokeutumisesta käy oma työmatkapyöräilyreittini. Se kulkee pitkin Päijänteen jumalaisen kauniita rantoja, ohittaa matonpesupaikan ja melontakeskuksen. Työmatkani varrella voin uida, sienestää, marjastaa ja kalastaa melkein missä tahansa kohdassa 13 kilometrin matkaa. Liikennettä on vain nimeksi ja talvella väylät pidetään puhtaina lumesta. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kuka tahansa Aasian suurkaupungista repäisty ihminen haukkoisi henkeään kaiken sen puhtaan luonnon ja hiljaisuuden keskellä ja maksaisi maltaita kokeakseen saman elämyksen. Mutta minun mielestäni matkalla on liikaa sorateitä ja aivan liikaa hyttysiä. Uimavesikin jo jäähtymään päin…

Metsäkokemuksen myymisen on ymmärtänyt ytimiä myöten kittiläläinen yritys Halipuu. Se myy aasialaisille mahdollisuutta adoptoida lappilainen puu viideksi vuodeksi hintaan 350,00 dollaria. Halipuu on malliesimerkki onnistuneesta kohderyhmän löytämisestä suomalaisen puhtaan luonnon brändille. Kuvitelkaa vaikka ahdasta metromatkaa joka päivä läpi saasteisen kaupungin. Vierustoveri hengittää niskaan ja happi meinaa loppua. Ajatus omasta puusta raikkaassa havumetsässä mystisessä Suomessa ei tässä kontekstissa enää olekaan pöllömpi unelmoinnin kohde, johon voi sijoittaa hieman rahaakin.

Olemme maailman rehellisin kansa, teemme teknisesti maailman parhaita tuotteita, omaamme käsittämättömän puhtaan luonnon, joka on eksoottista planeettamme muille asukkaille. Kun vielä opimme katsomaan omaa ympäristöämme ulkopuolisin silmin ja pukemaan sen tarinaksi, meillä on käsissä menestysresepti.

TUUKKA VIRRKILÄ
Kirjoittaja on puuseppä

Kaarna

Asiakas on aina oikeassa. Tuo lause liittyy asiakaspalveluun vaan ei ammattitaidon määrään. Mielestäni asiakas pitää kouluttaa ymmärtämään tekijän kulttuuria. Paras asiakas on vaativa ja tiedostava, siis ammattitaidon kannalta. Lyhyellä tähtäimellä paras asiakas on kaikkeen tyytyväinen, ei reklamoi vaan tulee virheiden kanssa toimeen. Maksaa laskunsa ja kehuu kavereilleen ostostaan. Asiakkaan olemuksella ei silloin ole väliä, jos tekijä on vastuullinen ja juurtunut työhönsä. Yleensä tähän tarvitaan kollegoiden kokoontumisajoja, joissa ideologioita ja työn olemusta pohditaan. Ihminen tarvitsee toisen ihmisen. Tekijä tarvitsee asiakkaansa. Yleensä asiakas voi valita tekijänsä. Tekijälle parasta on muuttua korvaamattomaksi ja siihen ei päästä pelkällä ammattitaidolla. Vaikka aika kriittisesti suhtaudunkin yleiseen laatutasoon niin aina löytyy parempaa laatua kuin mitä itse tehdään, joten sidos syntyy ihmisten kohtaamisessa. Kahta samanlaista luonneyhdistelmää ei ole. Siinä on mahdollisuus liittää kaarna ainekseen.

Yrittäjänä nostamme todennäköisyyksiä olemalla persoonia, olemalla näkyvissä, olemalla taitavia, olemalla hyvätapaisia… ja niin päästiin aiheeseen.

Mitä löytyy kaarnan alta? Sieltä pitäisi löytyä sitä mitä on luvattu, sitä mitä on annettu olettaa sen olevan, eettisesti oikein valmistettua, hyvyyttä. Aikoinaan sahautin lehtikuusirunkoja laatupuussa ja niin oli mato poikineen piilossa kaarnan alla. Ei niitä aines kiinnostanut, pehmeä pintapuu vain. Ei käynyt kuinkaan, vaikka luonto ei kertonutkaan kaikkea. Nykyään läpinäkyvyys on tärkeää. Itse olen vuosikymmenet pyrkinyt avoimeen, yksinkertaiseen yrittäjyyteen, jossa vastuuta ei siirrellä. Luulen, että asiakaskin kokee olevansa turvassa ja siksi olen saanut muutamia timanttiasiakkaita, joiden kanssa toimiminen on parasta. Luottamusta molempiin suuntiin. Niin… se hyvätapaisuus. Perusasioita. Kasvatusta vai sääntöjä? Woodstock vai Orwell? Vallanhimo muuttaa ihmisen. Empatia katoaa. Lopputuloksesta tulee matkaa tärkeämpi. Tuntemattoman tiet ovat tuntemattomat, jopa itse ohjaajalle… ovatko? Olisiko ihmiskunta joskus valmis kehittymään ilman vallan linnakkeita?

Palataan paikallisuuteen ja maksetaan puuesineistämme kunnon hinta ja saamme kulttuurin, takuun ja ihmisen. Unohtakaamme halpatuonnin vääristämät hinnat ja vaihtakaamme automme uuteen harvemmin. Aioin kirjoittaa, että nykyään kun tuo näkyvä pinta on niin tärkeää ja sisältö unohtuu, mutta luulen, että se aika alkaa olla ohi. Maailma hukkuu paskaan ja ihmiset tuntevat sen luissaan, mutta eivät vielä osaa suhtautua siihen. Kipu kasvaa sisimmässä ja pian paatuneinkin muovipussipersoona vaihtaa kestokassiin. Talojen rakenteista muovi kielletään ja ihmiset voivat paremmin. Työ saa taas merkityksen…ja kaarnasta tulee kaunis.

Puu elää. ELÄKÖÖN!

ARI MAASTOVAARA
Kirjoittaja on hienopuuseppä.